le 29 mai

Eilen tuli sitten koettua ihan uudenlainen kokemus. Heräsin siinä yhdeksän jälkeen, söin puuroa, leipää ja teetä aamupalaksi ja rentoilin omassa huoneessa ennen Brysseliin lähtöä. Véronique heitti mut kahdeksitoista yhden monsieur Petitjeanin luokse, jossa tapasin sitten Danielan (joka halus lähtä mua kannustaan) ja muut Cineyn rotaryklubin Clementille (tän Petitjeanin poika) lahjoituksena tehdyn Joeletten (sellanen kärry kehitysvammaisille) kanssa juoksevat miekkoset. Lähdettiin sitten ajelemaan kohti Brysselia kaikki yhdessä ja saavuttiin sinne puoli kahden aikoihin. Sitten meillä oliki kivasti puolitoista tuntia aikaa valmistautua siihen kisaan ja niistä puolestatoista tunnista ainakin 45 minuuttia tuli kulutettua VESSAJONOSSA. Siellä oli nimittäin niin tajuttomasti väkeä (30 000 juoksijaa + kaikki kannustajat), että vessaankin oli ihan jäätävät jonot. Saatiin siellä paikan päällä sitten rotaryteltasta hienot t-paidat ja numerolappuset yms. ja sitten oltiinkin valmiita lähtöön.











Ensimmäiset kymmenen kilometriä suju suhtkoht hyvin hirveestä kuumuudesta huolimatta, mutta siinä 13 kilometrin kohdalla alko tuntua siltä, että vois vaikka jättää leikin kesken. Olin kuitenkin jääräpäinen ja koska olin päättänyt nuo 20 km juosta niin jatkoin aina vaan kilometrin kerrallaan. 16-18 km:ssä alko tuntua jo tosi pahalta, koska se oli ylämäkeen ja kuumuus oli vienyt ihan kaikki voimat. Juoksin vaan silti ja sen jälkeen alkaakin olla muistikuvat aika vähissä. Muistan vaan, että 19 km:n kohdalla sanoin mun vieressä olevalle miehellä, etten jaksa enää ja sit se sano mulle, että anna käsi mulle niin yritetään juosta yhdessä. (En kyllä juossut sen kaa käsikädessä..) Jatkoin sitten vaan juoksua ja sitten en oikeen muistakaan mitään. Seuraava muistikuva onkin sitten ensiaputeltassa, jossa heräsin jonkun ajan päästä ja mun ympärillä oli hirveesti sairaanhoitajia ja lääkäreitä ja kaikki kyseli mun nimeä ja kansalaisuutta ja mitä kieltä puhun jne ja sain kuulla saaneni chute de tension (en tiedä suomekielistä nimeä). Ja muistan, että aloin itkemään ihan hirveesti, koska oli niin sekasin ja mua pelotti ja oisin halunnut juomista, mutta ne ei voinut mitään mulle heti antaa. Ja muistan, että se lääkäri oli ihan meidän isin kaksoisolento! Pyysin sitten jotain sairaanhoitajaa soittaan Damienille (yks joeletten kanssa juokseva miekkonen) ja Axelille (mun host-isälle) ja sitten on taas aika hatarat muistikuvat. Sit mun pitikin jo vaihtaa paikkaa istumaan vähän etäämmäs, koska piti saada tilaa uudelle potilaalle ja siellä sain sitten juotavaa ja meinasin yrjötä koko ajan. Sitten siirryin taas yhteen toiseen paikkaan istumaan ja olin niin varma, että kuolen tai halvaannun tms. ja mua pelotti ihan sairaana! Ja yhtäkkiä musta tuntu, etten osaa enää puhua ranskaa. Oisin halunnut sanoa kaikkea, mutta en vaan onnistunut saamaan sanoja ulos enkä ymmärtänyt yhtä hyvin kuin normaalisti. Ja en muistanut enää miten kengännauhat pitää solmia, kun yritin kenkiä takasin jalkoihin laittaa! Istuskelin sitten siellä penkille tosi kauan katellen kaikkia yrjöäviä ja tosi huonossa kunnossa olevia potilaita (kuulin just host-äitiltä, että joku nuori mies oli menehtynyt sen kisan jälkeen ja oon varma, että näin sen siellä ensiaputeltassa) ja olin ihan sekasin. En tajunnut yhtään mitään mitä tapahtuu yms. Lopulta pääsin sitten parin tunnin päästä lähtemään sieltä teltasta Damienin tullessa mut hakemaan, vaikka mun verenpaine olikin tosi alhainen edelleen. Sit kun pääsin niitten kaikkien muitten luokse ja sain myslipatukan syötäväks yms. niin sit alko jo muistikin pelata ja ranskakin vihdoin sujua. Ja ne kaikki miekkoset oli niin ihanan ymmärtäväisiä ja tuli halaan mua ja kaikkee.



Elävien kirjoissa ollaan^^

Sit lähdettiin koko porukalla juomaan limsat, mehut, ice teat tai mitä ikinä kukin joikin ja sit vähän kahdekaa ennen päästiin lähtemään kohti Cineytä. Cineystä mun host-isukki tuli mut hakemaan ja kotiin päästyäni yrjösin tietysti heti tohon meidän pihalle host-vanhempien katellessa huolestuneina vieressä! Véro sitten heti teki mulle sokerivettä ja sitä juodessa ja keittiönpöydän ääressä päivän tapahtumia Vérolle selittäessä aloin jo voimaan paremmin ja pitkän kylvyn jälkeen painuin pehkuihin ja arvaatte varmaan, ettei unta tarvinnut hirveesti ootella!

Tyhmästä päästä kärsii siis koko tyttö, mutta oli tässä uudessa kokemuksessa jotain hyvääkin. Nimittäin:

- Nyt tunnen rajani ja tiedän, että täytyy lopettaa ajoissa, jos tuntuu pahalta eikä terveyden kanssa saa leikkiä.
- Opin arvostamaan tätä mun ainutlaatuista elämää entistä enemmän!

Ja kaiken lisäksi, nyt mulla on entistäkin suurempi halu päästä opiskelemaan lääketiedettä, kun tuli nähtyä niin läheltä miten hienosti ne kaikki lääkärisedät ja -tädit mua hoiti!

PS. Mun tajun onkin täytynyt lähteä jo ennen maaliintuloa, koska netistä ei löydy mulle loppuaikaa.. :/